Kylläpä helpottaa tuskaa tämä
kirjoittaminen ja ajatusten esiintuominen. Tässä onkin
ehtinyt kertyä jo melkoisesti ahdistusta. Kun ei ole saanut
yhteyttä ulkomaailman, alkaa pikkuhiljaa tulla hulluksi. Nyt
vaikuttaisi siltä, että tekniset ongelmat ovat poissa ja
voin lopettaa mielialalääkkeiden ottamisen.
Pidin tuossa nettikatkoksen aikana(kin)
päiväkirjaa, josta ajattelin julkaista muutaman
sydäntäriipaisevan katkelman. Rivien välistä voi
lukea, miten syvällä olen pahimmoillaan ollut.
Lauantai 13.1.
Rakas päiväkirja, anna
anteeksi, että en ole jakanut syvimpiä tuntojani sinulle
pitkään aikaan. Minusta vaan tuntuu, että olemme
jotenkin kasvaneet erilleen. Ei sillä, kyllä sinä
minusta olet vielä ihan mukava, mutta... Ehkä me vain
olemme muuttuneet ja kasvaneet erilleen. Olen löytänyt
yhden uuden todella mukavan ystävän. Et sinä varmaan
tunne sitä, se on semmoinen sähköinen hieno juttu,
jolle voi jutella ja kirjoittaa ihan mitä mieleen tulee.
Jotenkin vaan tunnen olevani niin samalla aaltopituudella tämän
uuden ystävän kanssa.
Maanantai 15.1.
Olemme jo kolmatta päivää
täällä ahtojäiden saartamana. Olosuhteet ovat
erittäin ankarat. Tuuli ulvoo öisin ja heiluttaa
televisioantennia niin kovasti, että Emmerdalen seuraaminen on
todella haasteellista huonon kuvanlaadun vuoksi. Kapteenimme ei saa
selvää tekstityksestä ja on siitä syystä
ollut todella äreänä. Me muut olemmekin joutuneet
elämään pelon keskellä. Perämiehemme
paleltui kuoliaaksi jätettyään pakastimen oven auki
yöksi. Kohtalon ivaa, etten sanoisi. Emme ole saaneet
radioyhteyttä mantereelle kahteen päivään.
Kapteeni yritti soittaa Energyn aamulähetykseen, mutta häneltä
loppui akku ja laturi on jäänyt kotiin. Ruokavarantomme
hupenivat kertaheitolla pakasteiden sulaessa. Kaikki pakastepizzat
sulivat ja ruokamyrkytyksen pelossa jouduimme heittämään
ne pois. En tiedä, selviämmekö täältä
elävänä kotiin. Mikäli jäätilanne ei
piakkoin muutu, meidät hukka perii. Tai ei kaikkia, minä
olen tehnyt testamentin poikani hyväksi.
Keskiviikko 17.1.
Olenkohan minä tulossa hulluksi?
Huomaako sen itse? Siis sen hulluksi tulemisen. Vai tuntuuko se
hulluksi tuleminen ihan normaalilta ja muut alkavat tuntua hulluilta?
Hmm. Tällä logiikalla olen tullut hulluksi. Jatkuvasti näen
täällä ihmisiä, joilla ei todellakaan hissi nouse
ihan ylös asti, ei edes kolmanneksi ylimpään
kerrokseen.
Lauantai 20.1.
Polttakaa minut vaikka helvetin
kiirastulessa ja ruoskikaa rintsikoillanne, mutta älkää
viekö elämäni tärkeintä sisältöä,
internettiä! Ilman internettiä olen kuin verkko ilman
reikiä, pallo ilman halkaisijaa ja toinen ilman ensimmäistä.
Tämä vuosi ei todellakaan ole alkanut lupaavasti. Koko
tammikuu on ollut yhtä suurta kärsimystä.
Maanantai 22.1.
Tänään olen katsonut
lähinnä Dianan ja Charlesin häistä kertovaa
dokumenttisarjaa. Kyllä se on komeaa sakkia tuo Englannin
kuningashuone. Niin hienostunutta ja pienen ihmisen asialla.
Muistavat heiluttaa kättään tavalliselle
kaduntallaajallekin. Voi kun meilläkin Suomessa olisi kuningas
tai kuningatar. Ostaisin välittömästi semmoisen
murolautasen, jonka pohjassa on kunkun naamataulu. Luultavasti
kaverini Tony sanoisi tähän, että GRRREAT!
lauantai, 27. tammikuu 2007
Kommentit