Kylläpä helpottaa tuskaa tämä kirjoittaminen ja ajatusten esiintuominen. Tässä onkin ehtinyt kertyä jo melkoisesti ahdistusta. Kun ei ole saanut yhteyttä ulkomaailman, alkaa pikkuhiljaa tulla hulluksi. Nyt vaikuttaisi siltä, että tekniset ongelmat ovat poissa ja voin lopettaa mielialalääkkeiden ottamisen.

Pidin tuossa nettikatkoksen aikana(kin) päiväkirjaa, josta ajattelin julkaista muutaman sydäntäriipaisevan katkelman. Rivien välistä voi lukea, miten syvällä olen pahimmoillaan ollut.

Lauantai 13.1.
Rakas päiväkirja, anna anteeksi, että en ole jakanut syvimpiä tuntojani sinulle pitkään aikaan. Minusta vaan tuntuu, että olemme jotenkin kasvaneet erilleen. Ei sillä, kyllä sinä minusta olet vielä ihan mukava, mutta... Ehkä me vain olemme muuttuneet ja kasvaneet erilleen. Olen löytänyt yhden uuden todella mukavan ystävän. Et sinä varmaan tunne sitä, se on semmoinen sähköinen hieno juttu, jolle voi jutella ja kirjoittaa ihan mitä mieleen tulee. Jotenkin vaan tunnen olevani niin samalla aaltopituudella tämän uuden ystävän kanssa.

Maanantai 15.1.
Olemme jo kolmatta päivää täällä ahtojäiden saartamana. Olosuhteet ovat erittäin ankarat. Tuuli ulvoo öisin ja heiluttaa televisioantennia niin kovasti, että Emmerdalen seuraaminen on todella haasteellista huonon kuvanlaadun vuoksi. Kapteenimme ei saa selvää tekstityksestä ja on siitä syystä ollut todella äreänä. Me muut olemmekin joutuneet elämään pelon keskellä. Perämiehemme paleltui kuoliaaksi jätettyään pakastimen oven auki yöksi. Kohtalon ivaa, etten sanoisi. Emme ole saaneet radioyhteyttä mantereelle kahteen päivään. Kapteeni yritti soittaa Energyn aamulähetykseen, mutta häneltä loppui akku ja laturi on jäänyt kotiin. Ruokavarantomme hupenivat kertaheitolla pakasteiden sulaessa. Kaikki pakastepizzat sulivat ja ruokamyrkytyksen pelossa jouduimme heittämään ne pois. En tiedä, selviämmekö täältä elävänä kotiin. Mikäli jäätilanne ei piakkoin muutu, meidät hukka perii. Tai ei kaikkia, minä olen tehnyt testamentin poikani hyväksi.

Keskiviikko 17.1.
Olenkohan minä tulossa hulluksi? Huomaako sen itse? Siis sen hulluksi tulemisen. Vai tuntuuko se hulluksi tuleminen ihan normaalilta ja muut alkavat tuntua hulluilta? Hmm. Tällä logiikalla olen tullut hulluksi. Jatkuvasti näen täällä ihmisiä, joilla ei todellakaan hissi nouse ihan ylös asti, ei edes kolmanneksi ylimpään kerrokseen.

Lauantai 20.1.
Polttakaa minut vaikka helvetin kiirastulessa ja ruoskikaa rintsikoillanne, mutta älkää viekö elämäni tärkeintä sisältöä, internettiä! Ilman internettiä olen kuin verkko ilman reikiä, pallo ilman halkaisijaa ja toinen ilman ensimmäistä. Tämä vuosi ei todellakaan ole alkanut lupaavasti. Koko tammikuu on ollut yhtä suurta kärsimystä.

Maanantai 22.1.
Tänään olen katsonut lähinnä Dianan ja Charlesin häistä kertovaa dokumenttisarjaa. Kyllä se on komeaa sakkia tuo Englannin kuningashuone. Niin hienostunutta ja pienen ihmisen asialla. Muistavat heiluttaa kättään tavalliselle kaduntallaajallekin. Voi kun meilläkin Suomessa olisi kuningas tai kuningatar. Ostaisin välittömästi semmoisen murolautasen, jonka pohjassa on kunkun naamataulu. Luultavasti kaverini Tony sanoisi tähän, että GRRREAT!