Näin sunnuntain ratoksi ajattelin kirjoitella vähän kevyempää tavaraa. On meinaan ollut niin vakavia ja raskaita aiheita tässä viime aikoina. Olen varmaan tulossa vanhaksi, kun tekee vaan mieli kirjoittaa totisia juttuja.

Seija Alatalo kertoo helmikuun Eeva-lehdessä löytäneensä Mikon uudelleen aviokriisin jälkeen. Siis tiedätsä kuule Seija, niin minäkin! Siis en minkään aviokriisin jälkeen, vaan ehkä noin viidentoista vuoden jälkeen. Lapsena nimittäin tuli kuunneltua Mikkoa aika rajustikin, silloin kun ei ollut paljoa valinnanvaraa. Mikkoa kuunneltiin, vaikka aurinko paistoi ja vettä satoi, mutta silti Mikko teki kesän minulle. Teinivuosina Mikko sitten unohtui, kun mukaan astui kulman uudet kakarat, Viilosen Kirsi ja Tapion Kari. Niin ja Tepot ja Töpöt.

Mutta sitten kahdenkympin rajapyykin ylitettyäni löysin Mikon uudelleen. Se oli vapauttava tunne! Tuntui kuin olisin saapunut kotiin, jossa Mr. Majonees on odotellut vanhan jengin ja Vicky Leen kanssa. Upeeta saatana!

Kaarina haastoi minut nolouskyselyyn, mutta vaikka kuinka olen koittanut miettiä, en ole keksinyt mitään noloa. En yleensä tee mitään noloa. Tai no yksi asia tulee mieleen...

Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun olin nuori ja kaunis. Nythän en ole enää kuin kaunis. Oltiin kaverin kanssa pienellä viikonloppuvapaalla armeijan camoista. Ei siis harmaista. Kierreltiin pitkin maakuntaa ja pysähdyttiin eräällä paikkakunnalla olevalle eräälle huoltoasemalle. Huoltoaseman takana oli leirintäalue, johon jäimmekin sitten viettämään iloista iltaa. Taisi siellä olla vähän tyttöjäkin. Jostain syystä emme kuitenkaan ottaneet omaa mökkiä itsellemme, vaan taisimme laskea sen varaan, että joku sisarhentovalkoinen tarjoaa petipaikan.

Alkoholin ylenpalttisesta nauttimisesta johtuen heräsimme aamulla kovalta pediltä. Nimittäin minun auton konepelliltä. Ja kaverin vierestä. Kaulakkain. Ihan kahdestaan. Vain miehinen läheisyys välillämme. Ja huoltoaseman parkkipaikka täynnä autoja, koska kello oli jotain puoli kaksitoista päivällä...

Olen myöhempinä vuosina kiertänyt kyseisen paikkakunnan melko kaukaa. Ehkä onnekseni voi sanoa sen, että kamerakännykät ja internetit olivat silloin vielä kaukaista tulevaisuutta.

Ehkä elämäni toiseksi noloin tilanne oli se, kun tapasin meidän ayin ensimmäisen kerran...